Diwalin takia toimistolla on pitkä viikonloppu, joten minä ja Sami (kollegani, joka tuli tänne pari viikkoa sitten) olimme ostaneet lentoliput Nepaliin. Lähtömme oli torstaiaamuna Delhin kentältä Kathmanduun.

Olen Samin saapumisen jälkeen huomannut, että arvoni ihmisenä on merkittävästi laskenut, jos kuljen hänen kanssaan. Laskut tuodaan hänelle, tarkentavat kysymykset esitetään hänelle ja hotellin henkilökuntakin tuntuu puhuttelevan vain sir. Harva huomaa enää olemassaoloani. Tässä kiteytyy varmaan intialainen kulttuuri melko vahvasti.

Lentokentällä kävimme Starbucksissa kahvilla. Brändillähän on tapana kirjoittaa tilaajan nimi mukin kylkeen, mutta tällä kertaa ei minun nimeä kysytty ollenkaan, vaan molemmissa mukeissa oli yksi ja sama nimi. Lento oli lyhyt, vain reilun tunnin mittainen. Laskeutuessa saimme ihailla maailman korkeimpia vuorenhuippuja. Kathmandun kenttä on vanhanaikainen ja kaikki koneet jäävät etäälle varsinaisesta terminaalirakennuksesta, jonne matkustajat kuljetetaan busseilla. Koneesta ulostautuessamme odotin reagoivani raikkaaseen ilmaan, mutta ensimmäisenä koin valtavan kirkkauden. Delhin pölyisessä ilmastossa olen tottunut siihen, ettei aurinkolaseja tarvitse juuri koskaan, mutta puhtaammassa ilmassa auringonsäteet tuntuivat suorastaan sokaisevilta.

Hotellimme sijaitsee Kathmandun keskustassa Thamelissa. Alue on hyvin vahvasti turisteja varten ja länkkäreitä näkyikin joka puolella. Kaduilla on myös paljon kauppoja ja ravintoloita. Kaiken vilinän keskellä kulkee myös autoja ja pyöriä. Tööttäilyä käytetään Nepalissakin vahvasti ja muutaman kerran pääsi kova ärräpää silkasta säikähdyksestä. Hotelliin kirjautumisen jälkeen kiertelimme aluetta ja kävimme syömässä. Teimme myös jonkin verran ostoksia, joista harva maksoi yli 1000 rupiaa (= ~ 9€).

Perjantaina kävimme katsomassa pari perinteistä nähtävyyttä. Boudhanath ja Monkey Temple. Molemmat ovat vähän rempallaan keväisen maanjäristyksen jäljiltä, mutta ihan näkemisen arvoisia paikkoja. Moni asia oli tuona päivänä hankalaa, koska maassa oli pyhäpäivä ja osa paikoista koko päivän kiinni. Siis myös ravintolat. Vähän joutui ihmettelemään, miten paikallisella ravintolalla voi olla varaa pitää paikkaa kiinni, varsinkin kun pyhästä huolimatta potentiaalisia turistiasiakkaita olisi tarjolla.

Lauantaina lähdimme taksilla viiden aikaan aamulla kohti Nagarkotia. Perillä vuorilla olimme noin kuuden aikaan ja kiipesimme näköalapaikalle ihastelemaan auringonnousua. Paikkaa ja aikaa on kehuttu parhaaksi vuorten katselun kannalta, mutta onni ei ollut puolellamme. Sankka sumu ja pilvet peittivät valtaosan näkymistä ja vuorten huipuista näimme ihan murto-osan. Aikamme odottelimme, josko sää olisi muuttunut päivän valjettua, mutta pettyneinä jouduimme jatkamaan matkaa eteenpäin.

Tulimme taksin kyydissä hetken vuorta alaspäin ja kuski jätti meidät vanhan tien päähän, josta aloitimme kävelyn kohti Changunarayania. Reitti ei ollut mitenkään haastava eikä kovin pitkäkään. Näkymät eivät kantaneet kovin pitkälle paksun pilvimassan takia, mutta kaikesta huolimatta reitti oli kiva! Vastaan tuli muutamia paikallisia ja tie vei suoraan vuoristokylän läpi. Jokaisella talolla oli kanoja, vuohia ja koiria. Joskus keskellä tietä maleksi lehmä. Yhden talon äärellä oli jostain pelistä vedonlyönti käynnissä. Luonnolliset tarpeet tehtiin pientareella. Changunarayaniin päästyämme ja kaupunkia aikamme töllisteltyämme etsimme taksimme ja lähdimme takaisin kaupunkiin.

Aamiaisen, suihkun ja nokosten jälkeen lähdimme etsimään hippiajoista tuttua Freak Streetiä. Luulimme sen olevan näkemisen arvoinen, mutta ainakin tuona lauantaina keskellä päivää alue oli vain täynnä teinejä. Katu oli noin yhden korttelin mittainen, eikä kauppoja ollut montaa. Lähinnä kahviloita ja ravintoloita. Alueen vieressä oli suuri nähtävyys, mutta sisäänpääsy olisi maksanut 1000 rupiaa, joten jätimme sen väliin. Sen sijaan pyörimme lähistöllä ja löysimmekin paikallisen markkina-alueen. Väkeä tungeksi joka puolella ja myyjiä oli niin kaupoissa ja sivukujilla kuin istualtaan maassakin. Touhua oli mukava seurata, mutta ostoksia ei huvittanut tehdä. Hinnat olisivat varmasti olleet todella huokeita, mutta ihan mielellään maksan siitä, että voin tehdä kauppaa rauhassa. Täytyy silti sanoa, että nepalilaiset käyttäytyvät paremmin ruuhkissa kuin intialaiset. Kathmandussa ainakin ollaan ystävällisiä ja tilaa löytyy kaikille. Hymyilläkin jaksetaan. Illalla suuntasimme pyöräriksalla amerikkalaiseen ravintolaan nimeltä The Bent Fork ja tilasimme Beef (!) burgerit. Nam!

Sunnuntaina lensimme takaisin Intiaan. Kathmandun lentokenttä saavutti varmaan jonkinlaisen ennätyksen turvatarkastusten ja kuponkien leimaamisten kanssa. Taisi olla yhteensä neljä turvatarkastusta ennen kuin päästiin koneeseen. Yksi kentälle tultaessa, yksi siinä vaiheessa kun siirrytään porttialueelle, yksi poistuttaessa kentältä ja siirryttäessä bussiin ja viimeinen kun päästiin bussista ulos ja kiivettiin lentokoneeseen. Vuoret nähtiin taas lentokoneen ikkunasta. Heippa Everest!

 

Intialaisten vuoden suurin juhla on Diwali. Vertaisin sen juhlintaa meikäläisten jouluun. Valoja ja avotulia ilmestyy pikku hiljaa jokapuolelle, erilaisia markkinoita (Mela) järjestetään siellä täällä ja kaikki suunnittelevat kotiin menoa. Diwali-viikolla keskiviikko ja torstai ovat pyhiä, mutta koko viikko on yhtä juhlaa. 

Maanantaina kaikki tulevat toimistolle ykköset yllä ja ryhtyvät koristelemaan toimistoa. Seinille, lamppuihin ja sermien päälle ilmestyy pikkuhiljaa ilmapalloja, serpentiinin tapaisia koristeita ja jopa vilkkuvia valoja. Valokuvia räpsitään siellä täällä ja tunnelma on korkealla. En usko, että kukaan tekee varsinaisesti töitä. Tiistaina meno vaikuttaa jo vähän enemmän työnteolta, mutta en edelleenkään usko päivää kovin tehokkaaksi. Perjantain pitää melkein kaikki vapaana liukumilla ja tiistai-iltana he suuntaavat koteihinsa.

Mitä lähemmäksi Diwali on viime viikkojen aikana tullut sitä enemmän kuuluu ja näkyy ympärillä raketteja. Toisin kuin kotona täällä ei tietenkään ole minkäänlaisia rajoituksia ammuskeluun. Oletettavasti raketitkaan eivät ole ihan samanlaisia kuin meillä...Keskiviikkona raketteja ammutaan jo niin paljon, että iltaan mennessä ilma on aivan harmaana savusta ja haistan sen jopa hotellihuoneessani.

- - Pahoittelut kuvien laadusta. Onneksi tämä ei ole valokuvausblogi - -

Hotellin ruuat ovat aivan taivaallisia.

Ravintola on jaettu eri alueisiin, joissa jokaisessa työskentelee yksi kokki. Joitain ruokia lämmitetään varta vasten tilauksesta ja kokit ovat tätä varten jatkuvassa valmiustilassa. Yksi nurkkaus on omistettu paikalliselle ruualle, toinen muille aasialaisille annoksille. Illallisella tarjolla on myös sushia, antipasteja, pizzaa ja erilaisia salaatteja. Jälkiruokavitriini on valtava ja vaihtoehtoja löytyy jokaiseen makuun. Paikalliset puddingit ovat suosikkini, mutta niistä tulee aina välitön päänsärky. Varmaan muutama kilo sokeria on niissä.

Yksi ihanimmista nurkkauksista on hotellin oma leipomo. Puurakenteilla koristeltu kioski valtavine uuneineen tarjoaa mitä mielenkiintoisimpia leivonnaisia. Paahtoleiville on oma paahdin ja marmeladeja on aina kolmea eri sorttia. Muffinssit ja croissantit saat lämmitettyinä pyytämällä. Leipomon vieressä on juomatiski, josta löytyy aina kolmea erilaista tuorepuristettua mehua (nam!) sekä erilaisia kylmäkahveja ja pirtelöitä.

Vasta noin kolmen viikon päästä olin löytänyt puurot aamiaiselta. Niitä löytyy kahta erilaista, tavallinen kaurapuuro sekä hedelmillä maustettu versio. Tiskin toiselta puolella on myslejä ja muroja. Jogurtteja on tavallista maustamatonta ja kahta erilaista maustettua. Hedelmiä löytyy tuoreina sekä kuivattuina. Varsinkin vesimeloni on todella maukasta täällä. Hunajameloni sen sijaan tarjoillaan mielestäni liian raakana eikä se maistu oikein milleen.

Kaikesta ihanuudesta huolimatta olen jo vähän kyllästänyt hotellin ruokiin. Vaikka annokset vaihtelevat hieman illasta toiseen, ovat ne pääosin samaa sapuskaa. Lihapullat ja perunamuusi keitetyillä baby-porkkanoilla olisi aika kova juttu juuri nyt. Tai ihan mikä tahansa muu juusto kuin parmesan. "Kunnon" suomalaista kahvia on myös ikävä. Kanaa en syö tämän reissun jälkeen varmaan ihan hetkeen, mutta kunnon intialaisessa ravintelissa tulen käymään useammin.

Intialainen työmentaliteetti on varsin mielenkiintoinen. Työ ei ilmeisesti maksa juuri mitään ja siksi työntekijöitä palkataan aivan hillitön määrä joka paikkaan. Ruokakaupassa on erikseen henkilö, joka punnitsee tuotteesi vaa'alla ja R-Kioskin kokoisessa kirjakaupassa saattaa olla 7 henkeä töissä yhtä aikaa. Pysyy ainakin hyllyt järjestyksessä.

Toimistolla on erikseen henkilö, joka pesee vessat, henkilö, joka tiskaa astiat ja henkilö, joka kantaa juomavedet vesiautomaatteihin. Meillä ei siis ole täällä astianpesukonetta, vaan henkilö, joka hoitaa sitä virkaa. Hän käy myös keräämässä käytetyt mukit työpisteiltä, joskus jopa niin aktiivisesti, että kesken oleva juomani on poissa ollessani viety pois. Muutaman kerran jälkeen piti jättää oikein lappu heille. Vessoja siivoava nainen taas jää joskus vain tuijottelemaan puuhailujasi, varmaan siksi kun hänellä ei ole parempaa tekemistä.

Myös hotellilla jokaiseen tehtävään löytyy henkilö aina erikseen ja heillä on aina erilaiset vaatteet päällä. Kerrossiivoojat siivoavat vain huoneet. Erikseen löytyy kaverit, jotka siivoavat yleiset tilat ja henkilö, joka pyyhkii pölyt viherkasvien lehdiltä. Respassa on joskus 15 henkeä töissä yhtä aikaa. Kaikilla on erilaiset roolit. Muutaman viikon jälkeen opin jo päättelemään jotain heidän pukeutumisestaan ja nykyään osaan lähestyä oikeaa henkilöä asiani kanssa.

Lähdettiin Tanun kanssa perjantaina kolmelta toimistolta kohti Delhin juna-asemaa. Laiturilla oltiin tunti ja vartti myöhemmin ja junan lähtöä odoteltiin puolisen tuntia. Ulkopuolelta junat vaikuttavat vanhoilta Suomen pikajunia muistuttavilta ja oikeastaan sisältäkin ne ovat samankaltaiset. Matkustaminen on kuitenkin yllättävän mukavaa ja edessä olevan istuimen selkänojassa on multimedianäytöt kuten lentokoneissa. Matkan aikana on myös ilmaisia ruoka- ja juomatarjoiluja, jotka rytmittävät menoa kivasti. Ruoka oli pahempaa kuin lentokoneissa, mutta juomat olivat enemmän kuin tervetulleita. Vettä, mehua, kahvia ja teetä.

Junamatka Delhistä Chandigarhiin kesti kolme ja puoli tuntia, mutta perillä piti taas keksiä, miten pääsemme Tanun vanhemmille. En oikein ymmärtänyt, miksei vanhemmat tai edes toinen heistä voinut tulla hakemaan meitä juna-asemalta, koska matka ei kuitenkaan ollut pitkä. Suomessa asia olisi itsestäänselvyys, mutta täällä asiat ovat toisin. Tanu ei ilmeisesti halunnut häiritä heitä, joten tilasimme taksin ja menimme sillä perille. Kaiken säätämisen kanssa matkalle tuli yhteensä pituutta kuusi tuntia ja olimme siis yhdeksän jälkeen perillä.

Tanun vanhempien ja siis Tanun lapsuudenkoti on ihan tavallinen talo, jossa on ihan tavallinen, toki intialainen sisustus. Rakennus on englantilaistyyppinen, kaikki talot aivan kiinni toisissaan. Heillä on etu- sekä takapiha, joissa Tanun äiti kasvattaa kaikenlaisia kasveja, myös syötäviä, ja hän esittelikin niitä innoissaan.

Lauantaina Tanu vei minut kaupunkikierrokselle. Hän ajelutti meitä ympäri ja havaitsin nopeasti kaupungin olevan kaavamainen, vähän kuin Joensuu neliökortteleineen. Liikenneympyröitä on joka puolella ja ne on kaikki keskeltä laitettu kauniiksi. Muutenkin kaupungissa on paljon vihreää. Puita, kukkia, puistoja ja nurmikoita. Täällähän voisi vaikka asua!

Ainut nähtävyys, jota kävimme viikonloppuna tarkastamassa, oli Rock Garden. Aivan mieletön ja ennennäkemätön paikka! Olen reissanut ja katsellut nähtävyyksiä jo sen verran, etteivät tavalliset kohteet eikä edes Taj Mahal saa minuun wau-efektiä aikaiseksi, mutta tässä paikassa oli sitä jotain. Paikan on siis rakentanut joku tyyppi, joka on ilmeisesti tykännyt kivistä. Labyrinttimäiset käytävät kummallisine koristeineen, paljon vesiputouksia ja mosaiikkitöitä. Sanoinkuvaamatonta kauneutta ja paikka, jonka ymmärtääkseen se on nähtävä paikan päällä.

Chandigarhissa on muutama "lake". Kaikki ovat siis tekolammikoita, mutta paikalliset ovat ylpeitä järvistään. Ja olivathan ne kauniita. Hetken pystyi uskomaan kaiken olevan luonnollista ja kuvittelemaan itsensä Suomeen kauniina kesäpäivänä. Ja verrattuna pölyiseen ja keskeneräiseen Gurgaoniin olin oikein tyytyväinen.

Illalla menimme Tanun vanhempien kanssa syömään järven äärelle. Kysyin ennen illallista Tanulta, voisinko tilata yhden oluen ja hän sanoi sen olevan ok. Tanun isä itse asiassa kysyikin minulta, tykkäänkö juoda alkoholia ja sanoin, että mielelläni ottaisin oluen. Sitten hän kysyi tyttäreltäänkin, haluaisiko hän jotain ja he molemmat ottivat vodkadrinkit. Tämä oli Tanun ensimmäinen kerta, kun hän joi alkoholia vanhempiensa kanssa ja ilmeisesti käyttäytyminen ei ollut intialaista ollenkaan. He ovat moderni ja avarakatseinen perhe.

Sunnuntaina pidimme pientä käsityökerhoa Tanun äidin kanssa. Opetin hänelle yhden neulontatekniikan ja lounaan jälkeen kävimme yhdessä ostamassa lankoja katukojusta. Kovin moni ei harrasta neulontaa tai virkkausta täällä ja lankakauppoja on melkein mahdoton löytää. Oli ihanaa jakaa osaamistani ja katsella kuvia Tanun äidin tekemistä neuleista! Ihan samanlaista tekemistä kuin kotonakin.

Lankojen oston jälkeen suuntasimme kaikki neljä ajelulle vuorille. Himalajathan ne alkavat jo täältä, melko matalina tosin. Serpetiiniteillä piti väistellä vastaantulevia autoja sekä lehmiä ja paviaaneja. Auringonlaskun aikaan pysähdyimme masala chaille ja ihastelimme maisemia. Puolenyön aikaan hyppäsimme yöbussiin ja perillä Gurgaonissa olimme maanantaiaamuna viideltä.